valot taas heijastuu asfaltiin.
Puistojen hämyssä laulu soi,
tunnelman lämpöisen loi.
Paikasta paikkaan mä kuljeksin,
mennyttä kesääkin muistelin.
Tuttuja kasvoja jälleen nään.
Tuntisko ken ikävää?
Viimeiset ruusut luo hehkuaan,
puistoissa patsaat on paikallaan.
Lehmuksen varjoon viel' istahdan,
haaveisiin mieluisiin jään."
Tässä laulussa on jotakin haikeaa ja surumielistä... Sopii tunnelmaltaan juuri tämän hetkisiin tunnelmiin meillä kotona. Suruaikaa on vietetty P:n mummon poismenon myötä. Näköjään se menee niin, että suru tulee aina syksyllä. Tänään on minun mummoni kuolinpäivä ja ensi viikon lauantaina saatellaan P:n mummo matkalle taivaan kotiin.
Ei tullut kovin hääpäivää vieteltyä surun keskellä, mutta siitä huolimatta P jaksoi muistaa kukkasin ja kuohuvin meidän suurtapäivää.
Onneksi jotain iloistakin tulee tapahtumaan. Puolen kuun paikkeila saamme kummitytön, kun meidän ystävien kaksoset "Petra ja Petteri" saavat nimet ja meillä on kunnia olla tyttösen kummit.
-Poopis-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti